Talous- ja rahaliitto

Johdanto

Talous- ja rahaliitossa (EMU) rahapolitiikkaa ja valuuttakurssipolitiikkaa harjoitetaan yhteisesti euroalueen tasolla, kun taas talouspolitiikka on edelleen paljolti kansallisten päättäjien vastuulla.

Jako perustuu vuonna 1992 tehtyyn Maastrichtin sopimukseen. Siihen päädyttiin, koska talouspolitiikassa – kuten finanssi- ja rakennepolitiikassa – on usein otettava huomioon kansallisia erityistekijöitä ja institutionaalisia tekijöitä. Lisäksi talouspolitiikka on yleisen mielenkiinnon ja poliittisen keskustelun kohteena. Järjestelyn odotettiin myös luovan maiden välistä kilpailua, joka johtaisi parhaiden käytäntöjen kehittämiseen ja omaksumiseen muissakin maissa. Asiaa on käsitelty Kuukausikatsauksen vuoden 2008 erikoisnumeron artikkelissa Institutional setting and workings of the euro area sekä marraskuun 2001 Kuukausikatsauksen artikkelissa The Economic policy framework in EMU ("Talouspolitiikan päätöksenteko EMUssa"; Kuukausikatsaus on luettavissa suomeksi Suomen Pankin verkkosivuilla).

EU:n sisämarkkinoiden myötä Euroopan talouksien keskinäiset sidokset ovat entisestään tiivistyneet. Euroalueella talouden ja rahoitusmarkkinoiden yhdentyminen on edennyt vieläkin pidemmälle yhteisen rahan vuoksi. Maiden välisten sidosten takia poliittisten päätösten vaikutukset voivat levitä maasta toiseen, minkä vuoksi talouspolitiikkaa on koordinoitava ja valvottava Euroopan tasolla. Lisäksi talouspoliittiset toimet, joilla pyritään hillitsemään useimpiin tai kaikkiin Euroopan maihin samankaltaisesti vaikuttavia mittavia sokkeja (kuten talous- ja finanssikriisiä), saattavat jäädä tehottomiksi, jos eri maiden toimia ei koordinoida. EU:n järjestelyjä tarvitaan myös sen vuoksi, että kansallisessa talouspolitiikassa on pyrittävä vakauteen, jotta voidaan tukea yhteistä rahapolitiikkaa ja ensisijaista hintavakaustavoitetta perussopimusten vaatimusten mukaisesti.

Talous- ja finanssikriisin myötä talouspolitiikan ohjaus- ja hallintajärjestelmässä on paljastunut perustavanlaatuisia puutteita. Oletettiin, että mailla olisi riittävästi kannustimia pitää oma taloutensa kunnossa ja edistää siten myös yhteistä euroalueen etua. Talouspolitiikkaa säänneltiin EU:n tasolla käytännössä vain kevyesti – jopa finanssipolitiikkaa ja muita talouspolitiikan aloja, joilla piti periaatteessa noudattaa tiukkoja sääntöjä. EU:n jäsenvaltiot eivät juuri painostaneet toisiaan harjoittamaan tervettä talouspolitiikkaa, eivätkä rahoitusmarkkinatkaan edistäneet asianmukaisesti kurinalalaista taloudenpitoa.

Euron käyttöönoton jälkeiset kokemukset ovat osoittaneet, että kevyt talouspolitiikan koordinointi ei enää riitä sen enempää EU:n sääntöjen ja suositusten laatimisessa kuin niiden täytäntöönpanossakaan. Koska politiikan haittavaikutukset ovat selvästi levinneet euroalueen maasta toiseen, finanssi-, rakenne- ja rahoituspolitiikkaa on perusteltua yhtenäistää entisestään kohti täysimittaista talousliittoa, jotta voidaan varmistaa talous- ja rahaliiton moitteeton toiminta. EKP on kehottanut lujittamaan merkittävästi EMUn institutionaalista perustaa eli etenemään kohti syvempää talousliittoa, jossa talouksien yhdentyminen ja keskinäinen riippuvuus on viety yhtä pitkälle kuin rahaliitossa (ks. englanninkielinen asiakirja talouspolitiikan ohjauksen ja hallinnan vahvistamisesta euroalueella).

Talouspolitiikan koordinoinnin ja valvonnan välineet talous- ja rahaliitossa

Yhdennetyt suuntaviivat

EU:ssa ja erityisesti euroalueella taloudet ovat yhä tiiviimmin sidoksissa toisiinsa, joten Euroopan unionin toiminnasta tehdyssä sopimuksessa (artikla 121) edellytetään, että jäsenvaltiot pitävät talouspolitiikkaansa yhteistä etua koskevana asiana ja koordinoivat sitä EU:n neuvostossa. Artiklassa 120 määrätään talouspolitiikan laajoista suuntaviivoista, jotka EU:n neuvosto antaa komission suosituksesta ja jotka sisältävät makrotalous- ja rakennepolitiikkaa koskevia suosituksia. Talous- ja rahaliiton ensimmäisen vuosikymmenen ajan talouspolitiikan laajat suuntaviivat olivat yksi tärkeimmistä talouspolitiikan koordinoinnin välineistä.

Vuodesta 2005 lähtien talouspolitiikan laajat suuntaviivat ja työllisyyspolitiikan suuntaviivat (artikla 148) ovat yhdessä muodostaneet ns. yhdennetyt suuntaviivat. EU-maiden johtajat vahvistavat suuntaviivat keväisin Eurooppa-neuvostossa, ja niitä päivitetään tarvittaessa.

Eurooppa 2020 -strategia

Hyödyke- ja työmarkkinoiden uudistukset, joilla lisätään markkinoiden joustavuutta ja parannetaan kilpailukykyä, ovat olennaisen tärkeitä talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan kannalta. Uudistusten avulla jäsenvaltiot pystyvät kohentamaan potentiaalista talouskasvuaan ja työllisyyttään sekä tuottavuuttaan ja kilpailukykyään. Samalla valtiot parantavat taloutensa häiriönsietokykyä. Rakenneuudistukset ovat tarpeen erityisesti euroalueella, sillä siihen kuuluvat maat eivät voi käyttää raha- ja valuuttakurssipolitiikkaa kansallisen talouspolitiikan välineinä. Rakenneuudistukset ovat siis olennaisen tärkeitä, jotta euroalueella ei pääse syntymään tasapainottomuuksia.

EU-maiden johtajat hyväksyivät kesäkuun 2010 Eurooppa-neuvostossa Eurooppa 2020 -strategian, jonka tarkoituksena on edistää talouskasvua ja työpaikkojen luomista taloudellisten ja sosiaalisten uudistusten avulla unohtamatta ympäristökysymyksiä. Strategiassa pyritään älykkääseen, kestävään ja osallistavaan kasvuun. Siihen sisältyy sekä kansallisia että EU:n toimia unionin kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Eurooppa 2020 -strategian EU:n tason tavoitteet koskevat työllisyyttä, tutkimus- ja kehitystoimintaa, ilmastonmuutosta, koulutusta ja köyhyyttä.

Strategian mukaan kukin jäsenvaltio laatii yhdennettyjen suuntaviivojen mukaisen vuotuisen uudistusohjelman, jonka tarkoituksena on poistaa maakohtaisia talouskasvun ja työllisyyden esteitä. Kansallisia toimia tuetaan EU:n lippulaivahankkeilla sekä oheistoimilla, joilla pyritään mm. edistämään sisämarkkinoiden valmistumista, tutkimus- ja innovointitoiminnan rahoitusta ja EU:n yritysten pääsyä kansainvälisille markkinoille (ks. strategiaa koskevat komission verkkosivut ec.europa.eu/europe2020/).

Eurooppa 2020 -strategia on jatkoa Lissabonin-strategialle, joka onnistui vain osittain pääasiassa ohjaus- ja hallintajärjestelyjen heikkouden, selkeän painopisteen puuttumisen ja viestinnän puutteiden vuoksi (ks. heinäkuun 2005 Kuukausikatsauksen artikkeli The Lisbon strategy – five years on). Eurooppa 2020 -strategian tarkoituksena on korjata näitä heikkouksia. Siksi Eurooppa-neuvostolle on annettu vahva asema uudistusten toteutuksen ohjaamisessa. Lisäksi jäsenvaltioiden uudistuspolitiikan valvontaa on vahvistettu.

Uudistettu talouden ohjaus- ja hallintajärjestelmä

Talous- ja finanssikriisin vuoksi EU:n neuvosto ja Euroopan parlamentti antoivat vuonna 2011 lainsäädäntöpaketin, jolla vahvistetaan EU:n talouden ohjaus- ja hallintajärjestelmää. EKP on arvioinut uudistuksia maaliskuun 2011 Kuukausikatsauksen artikkelissa The reform of economic governance in the euro area – essential elements ("Euroalueen talouspolitiikan ohjausjärjestelmän uudistus pääpiirteittäin"; Kuukausikatsaus on luettavissa suomeksi Suomen Pankin verkkosivuilla).

Vakaus- ja kasvusopimus

Terve julkinen talous helpottaa vahvan ja kestävän talouskasvun kaltaisten tärkeiden talouspoliittisten tavoitteiden saavuttamista. Siten se myös tukee uusien työpaikkojen luomista. Lisäksi keskuspankkien on helpompi ylläpitää hintavakautta tehtävänsä mukaisesti, kun finanssipolitiikka on kurinalaista (ks. heinäkuun 2008 Kuukausikatsauksen artikkeli One monetary policy and many fiscal policies: ensuring a smooth functioning of EMU).

Euroopan unionin toiminnasta tehdyssä sopimuksessa määrätään, että jäsenvaltioiden on vältettävä liiallisia alijäämiä (artikla 126). Vuonna 1997 solmitulla vakaus- ja kasvusopimuksella vahvistettiin kurinalaista finanssipolitiikkaa koskevia perussopimusten määräyksiä: siinä säädettiin monenvälisestä valvonnasta, johon kuuluu ennalta ehkäisevä ja korjaava osa (ks. lokakuun 2008 Kuukausikatsauksen artikkeli Ten years of the Stability and Growth Pact).

Ennalta ehkäisevän osan perustana on jäsenvaltioiden julkisen talouden säännöllinen valvonta. Komissio ja EU:n neuvosto arvioivat vuosittain euroalueen maiden toimittamat vakausohjelmat ja euroalueeseen kuulumattomien maiden toimittamat lähentymisohjelmat. Ohjelmissa luodaan yleiskatsaus kunkin maan julkisen talouden ja kokonaistalouden kehitykseen, asetetaan julkiselle taloudelle keskipitkän aikavälin tavoite ja määritetään sopeutusura tavoitteen saavuttamiseksi. Komissio voi antaa ennakkovaroituksen, jos näyttää, että jokin jäsenvaltio saattaisi rikkoa vakaus- ja kasvusopimuksen mukaisia sitoumuksiaan.

Vakaus- ja kasvusopimuksen korjaavaan osaan kuuluu liiallisia alijäämiä koskeva menettely, joka käynnistetään, kun jokin jäsenvaltio ei noudata velvoitteitaan. EU:n neuvosto antaa jäsenvaltiolle suosituksia, joissa asetetaan määräaika liiallisen alijäämän korjaamiselle, ja seuraa suositusten noudattamista. Kun liiallinen alijäämä on korjattu, EU:n neuvosto kumoaa päätöksensä liiallisen alijäämän olemassaolosta. Mikäli jäsenvaltio jättää noudattamatta suosituksia, jatkotoimina voidaan tiukentaa valvontaa ja tiedonantovaatimuksia sekä viime kädessä langettaa taloudellisia sanktioita. Jäsenvaltio voi olla läsnä EU:n neuvoston keskustellessa suosituksista, mutta Lissabonin sopimuksen mukaisesti se ei saa enää osallistua äänestykseen.

Euron käyttöönoton jälkeen on käynyt ilmi, että monissa jäsenvaltioissa finanssipolitiikka ei vakaus- ja kasvusopimuksen määräyksistä huolimatta ole ollut riittävän kurinalaista. Jäsenvaltiot kuitenkin päättivät vuonna 2005 – vastoin EKP:n kantaa – uudistaa sopimusta ja lisätä sen mukaisten menettelyjen joustavuutta. Ennalta ehkäisevässä osassa uudistus toi lisää harkinnanvaraa julkisen talouden keskipitkän aikavälin tavoitteen asettamiseen ja edistymisen arviointiin. Korjaavassa osassa liiallisen alijäämän toteamisessa voitiin käyttää aiempaa enemmän harkintaa ja menettelyjen määräajat pitenivät uusien sääntöjen myötä (ks. elokuun 2005 Kuukausikatsauksen artikkeli The Reform of the Stability and Growth Pact).

Vakaus- ja kasvusopimusta uudistettiin jälleen vuonna 2011 talous- ja finanssikriisin opetusten pohjalta. Samalla talouspolitiikan ohjausta ja hallintaa uudistettiin yleisesti. Yksi merkittävä uudistus on päätöksenteon automatiikan lisääminen siten, että päätöksiä tehdään ns. käänteisellä määräenemmistöllä. Tietyt komission suositukset katsotaan hyväksytyiksi, ellei neuvosto määräenemmistöllä hylkää niitä määrätyn ajan kuluessa. Lisäksi velkakriteerin ja julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyden painoarvoa on lisätty, ja taloudellisia ja poliittisia sanktioita langetetaan aiempaa varhemmin ja porrastetummin, jotta jäsenvaltiot noudattaisivat sopimusta.

Toimet ovat oikeansuuntaisia, mutta uudistus olisi pitänyt viedä vieläkin pidemmälle. EKP pitää erityisen valitettavana, että käänteisten määräenemmistöpäätösten käyttöä ei viety niin pitkälle kuin olisi ollut mahdollista eikä päätöksenteon automatiikka siis lisääntynyt kuin osittain.

Makrotalouden valvontajärjestelyt

EU:n neuvosto ja Euroopan parlamentti hyväksyivät vuonna 2011 uudet makrotalouden valvontajärjestelyt osana uudistuksia, joilla pyrittiin vahvistamaan talouden ohjaus- ja hallintajärjestelmää. Uudella valvontamenettelyllä pyritään tunnistamaan ja ehkäisemään makrotalouden tasapainottomuuksia ja kilpailukyvyn heikkenemistä. Sillä siis täydennetään Eurooppa 2020 -strategian mukaista maiden valvontaprosessia, jossa painopiste on kestävän ja sosiaalisesti osallistavan kasvun ja työllisyyden tukemisessa. Uudessa mekanismissa on ennalta ehkäisevä ja korjaava osa, ja sitä sovelletaan EU:n kaikkiin 27 jäsenvaltioon.

Ennalta ehkäisevän osan perustana on varoitusmekanismi, jonka tarkoituksena on tunnistaa tasapainottomuudet jo varhaisessa vaiheessa. Kunkin talouspolitiikan EU-ohjausjakson alussa komissio arvioi jäsenvaltioiden tilannetta eri makrotalouden indikaattoreista koostuvan tulostaulun perusteella ja pyrkii siten havaitsemaan makrotalouden tasapainottomuuksia tai niiden riskejä. Tulostaulu ja arvion tulokset julkistetaan erityisessä raportissa. Mikäli komissio katsoo, että jossakin jäsenvaltiossa on viitteitä merkittävistä makrotalouden tasapainottomuuksista, se laatii perinpohjaisen arvion jäsenvaltion julkisen talouden, kokonaistalouden ja rahoitusmarkkinoiden kehityksestä. Arvion pohjalta neuvosto voi antaa jäsenvaltiolle tarvittavat suositukset.

Mikäli komissio havaitsee arviossaan liiallisia makrotalouden tasapainottomuuksia, se voi esittää ns. makrotalouden epätasapainoa koskevan menettelyn käynnistämistä makrotalouden valvontamenettelyn korjaavan osan nojalla. Neuvosto antaa liiallista epätasapainoa koskevan menettelyn kohteena olevalle jäsenvaltiolle toimintasuosituksia, ja jäsenvaltion puolestaan on toimitettava korjaavia toimia koskeva suunnitelma, jossa eritellään neuvoston suositusten pohjalta toteutettavat kansalliset toimet. Komissio ja neuvosto seuraavat suunnitelman toteuttamista tiiviisti. Ne mm. laativat seurantaraportteja ja suorittavat valvontakäyntejä. Siltä varalta, että jäsenvaltio ei noudata suosituksia, menettelyyn kuuluu samankaltainen seuraamusmekanismi kuin liiallisia alijäämiä koskevassa menettelyssä.

EKP pitää uusia makrovakauden valvontajärjestelyjä erittäin myönteisinä ja katsoo, että niiden avulla suljetaan merkittävä porsaanreikä talous- ja rahaliiton ohjaus- ja hallintajärjestelyissä. Mekanismin laajuus ja indikaattorien määrä on kuitenkin pidettävä sellaisina, että ne eivät heikennä mekanismin tehoa, jotta mekanismin avulla pystytään korjaamaan tasapainottomuuksia ja puutteita jo varhaisessa vaiheessa.

Talouspolitiikan EU-ohjausjakso

Vuonna 2011 EU:n jäsenvaltioiden talouspolitiikan valvonnassa otettiin käyttöön talouspolitiikan EU-ohjausjakso. Vuotuinen prosessi käynnistyy vuoden alkupuoliskolla. Sen tarkoituksena on yhtenäistää finanssipolitiikan ja muun talouspolitiikan valvontaa EU:ssa, sillä ne ovat oikeudellisesti erillään toisistaan. Ohjausjakson myötä finanssi- ja makrotalouspolitiikkaa voidaan arvioida rinnakkain yhdennettyjä suuntaviivoja vasten. Näin pyritään yhtenäistämään linjauksia ja raportointia eri valvontaprosesseissa. EU-ohjausjaksossa maakohtaista valvontaa täydentää aihekohtainen valvonta, jossa seurataan Eurooppa 2020 -strategian mukaisten laajojen rakenneuudistusten etenemistä.

Ns. kansallinen ohjausjakso ajoittuu vuoden jälkipuoliskolle. Sen aikana jäsenvaltiot viimeistelevät kansalliset talousarvionsa ja toteuttavat EU-ohjausjakson yhteydessä sovittuja toimia.

On vielä liian varhaista arvioida kattavasti, miten tehokkaasti talouspolitiikan EU-ohjausjaksolla pystytään parantamaan jäsenvaltioiden finanssi- ja rakennepolitiikkaa, mutta sillä saatetaan edistää yhtenäisempää ja johdonmukaisempaa talouspoliittista linjaa.

Euro Plus -sopimus

Euroalueen johtajat hyväksyivät huippukokouksessaan 11.3.2011 euroa koskevan sopimuksen, jonka tarkoituksena on lujittaa talousliiton osuutta EMUssa. Sopimuksen myötä talouspolitiikan koordinointi ulotetaan myös kilpailukyky- ja työllisyysasioihin sekä julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyteen, jotka kuuluvat kansalliseen toimivaltaan. Myös euroalueeseen kuulumattomat jäsenvaltiot voivat liittyä sopimukseen, ja Bulgaria, Tanska, Latvia, Liettua, Puola ja Romania ovat tehneetkin niin. Sopimus on sen vuoksi nimetty uudelleen Euro Plus -sopimukseksi.

Euro Plus -sopimus perustuu Eurooppa 2020 -strategiaan ja muihin jo olemassa oleviin talouspolitiikan koordinointivälineisiin, ja se soveltuu sisämarkkinoille. Allekirjoittajajäsenvaltiot ovat sitoutuneet lisäämään ponnistuksiaan ja toteuttamaan konkreettisia toimia, jotka ovat kunnianhimoisempia kuin aiemmin sovitut toimet. Sopimus on osa talouspolitiikan EU-ohjausjaksoa. Jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten päämiehet arvioivat kansallisia sitoumuksia vuosittain.

Talouspolitiikan koordinointi euroalueella

Koska rahaliitossa ongelmat voivat levitä huomattavasti, euroalueen maiden on tärkeää koordinoida talouspolitiikkaansa erityisen tiiviisti. Lissabonin sopimuksessa euroalueen erityinen ulottuvuus näkyy siten, että siihen on sisällytetty euroalueen maita koskevia erityismääräyksiä (luku "Niitä jäsenvaltioita, joiden rahayksikkö on euro, koskevat erityismääräykset"). Sopimukseen liitetyssä euroryhmää koskevassa pöytäkirjassa viitataan nimenomaisesti tarpeeseen "edistää talouspolitiikan yhä tiiviimpää yhteensovittamista euroalueella". Tarkoituksena on parantaa nopeamman talouskasvun edellytyksiä koko EU:ssa.

Lissabonin sopimuksen myötä on tarkistettu myös äänestysmenettelyjä, joita käytetään talouspolitiikan laajoihin suuntaviivoihin ja vakaus- ja kasvusopimukseen liittyvissä päätöksissä. Vain euroalueen maat osallistuvat äänestyksiin, kun EU:n neuvostossa päätetään euroalueen maita koskevista kysymyksistä. Vakaus- ja kasvusopimuksen ja liiallista epätasapainoa koskevan menettelyn korjaavista osista näkyy, että euroalueen maiden on noudatettava sovittuja sääntöjä erityisen tiukasti, sillä laiminlyönneistä voidaan langettaa taloudellisia sanktioita vain euroalueen maille.

Talouspolitiikan koordinointi euroalueella ilmenee myös siten, että euroalueen maat ovat sopineet finanssipolitiikan valvonnan tehostamisesta euroryhmässä. Euroryhmä tekee vuosittain väliarvion euroalueen maiden finanssipolitiikan asianmukaisuudesta, ennen kuin kansalliset talousarvioesitykset viedään maan parlamentin käsiteltäviksi.

Ecofin-neuvosto totesi lokakuussa 2008, että euroalueen kilpailukykyä tulisi seurata kattavammin. Tämä oli yksi euron ensimmäisen vuosikymmenen keskeisistä opetuksista. Euroryhmä arvioi säännöllisesti työmarkkinoiden, kilpailukyvyn ja makrotalouden tasapainottomuuksien kehitystä euroalueella. Lisäksi Eurooppa 2020 -strategian mukaisissa yhdennetyissä suuntaviivoissa euroalueen maille annetaan makrotalouden epätasapainoon liittyviä yksityiskohtaisia ohjeita.

Talouspolitiikan koordinointia euroalueella vietiin eteenpäin myös 26.10.2011 pidetyssä huippukokouksessa, jossa euroalueen johtajat sopivat pitävänsä vähintään kaksi kertaa vuodessa ns. eurohuippukokouksia. Niissä määritetään strategisia suuntaviivoja euroalueen talous- ja finanssipolitiikkaa varten, jotta euroalueen näkökulma otetaan paremmin huomioon kansallisessa talouspolitiikassa. Euroalueen johtajat myös sitoutuivat useisiin muihin toimiin, jotka menevät nykyisiä vaatimuksia pidemmälle. Johtajat sopivat, että kansalliseen lainsäädäntöön (mieluiten perustuslakiin tai muuhun vastaavan tasoiseen lakiin) sisällytetään vakaus- ja kasvusopimuksen mukaista tasapainoista julkisen talouden (rakenteellista) rahoitusasemaa koskeva sääntö. Lisäksi sovittiin, että komissiota ja muita euroalueen maita kuullaan, ennen kuin hyväksytään merkittäviä finanssi- tai talouspoliittisia uudistussuunnitelmia, joiden vaikutukset voisivat levitä maasta toiseen (ks. eurohuippukokouksen julkilausuma englanniksi).

Koska euroryhmällä, komissiolla ja EKP:llä on keskeinen asema euroalueen päivittäisessä hallinnassa, sovittiin lisäksi, että eurohuippukokouksen, komission ja euroryhmän puheenjohtajat kokoontuvat vähintään kerran kuukaudessa ja myös EKP:n pääjohtaja voi osallistua kokouksiin. Lisäksi kolmen Euroopan valvontaviranomaisen puheenjohtajat (ks. EKP:n asema uusissa rahoitusjärjestelmän valvontajärjestelyissä) ja ERVV:n/EVM:n johtaja voivat osallistua tapauskohtaisesti.

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen myötä (artiklan 136 kohta 1) euroalueen maat voivat toteuttaa toimia finanssipolitiikan kurinalaisuuden vahvistamiseksi sekä määrittää talouspolitiikan suuntaviivoja talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan varmistamiseksi. Tällaiset toimet velvoittaisivat euroalueen maita oikeudellisesti, ja niiden olisi sovittava yhteen muiden välineiden (kuten yhdennettyjen suuntaviivojen ja vakaus- ja kasvusopimuksen) kanssa. Euroalueen maiden johtajat ovat kehottaneet komissiota valmistelemaan artiklan täytäntöönpanoa.

Kriisinhallintajärjestelyt ja Euroopan vakausmekanismi

Eurooppa-neuvosto sopi 28.–29.10.2010 pysyvän kriisinhallintamekanismin perustamisesta rahoitusvakauden turvaamiseksi koko euroalueella. Euroopan vakausmekanismin (EVM) perustaminen hyväksyttiin muodollisesti 24.–25.3.2011 pidetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa. Mekanismi on osa kriisin vuoksi laadittua kattavaa toimenpidepakettia. Sitä ennen Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen artiklaa 136 oli muutettu siten, että euroalueen maat voivat luoda vakausmekanismin, joka aktivoidaan tarvittaessa koko euroalueen vakauden turvaamiseksi ja josta voidaan antaa rahoitustukea vain tiukoin ehdoin.

Euroopan vakausmekanismin on tarkoitus aloittaa toimintansa viimeistään heinäkuussa 2012, ja lainanantokapasiteetin on tarkoitus olla 500 miljardia euroa. EVM korvaa tilapäiset Euroopan rahoitusvakausvälineen (EFSF) ja Euroopan rahoituksenvakautusmekanismin (ERVM), jotka perustettiin Ecofin-neuvoston päätöksellä 9.5.2010 antamaan rahoitustukea taloudellisissa vaikeuksissa oleville jäsenvaltioille.

ERVM on koko EU:n kriisinhallintamekanismi, kun taas ERVV on euroalueen vakausväline. Molemmat on perustettu Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen artiklan 122 nojalla, ja ERVV:n perustana on lisäksi euroalueen maiden välinen sopimus. Mekanismien yhteenlaskettu lainanantokapasiteetti on periaatteessa 500 miljardia euroa.

Euroalueen maiden johtajat sopivat huippukokouksissaan 11.3.2011 ja 21.7.2011 ERVV:n ja tulevan EVM:n joustavuuden lisäämisestä niin, että niitä voidaan käyttää varautumisohjelman perusteella toteutettaviin toimiin, niiden varoja voidaan käyttää rahoituslaitosten pääomittamiseen ja ne voivat toimia joukkolainojen ensi- ja jälkimarkkinoilla.

Euroalueen valtion- tai hallitusten päämiehet sopivat 26.10.2011, että ERVV:n resursseja tehostettaisiin kasvattamatta kuitenkaan järjestelyn vakuutena olevia takuita. Tehostaminen toteutettaisiin 1) myöntämällä jäsenvaltioiden liikkeeseen laskemille uusille velkapapereille erillistakauksia ja/tai 2) hyödyntämällä sekä yksityisten että julkisten rahoituslaitosten ja sijoittajien resursseja, mikä voitaisiin toteuttaa erityisrahoitusyhtiöiden välityksellä. Lisäksi ERVV:n resursseja voidaan tehostaa entisestään tiivistämällä yhteistyötä IMF:n kanssa.

EKP on osittain mukana ERVM:n, ERVV:n ja tulevan EVM:n operaatioissa.

Se arvioi yhteistoiminnassa Euroopan komission ja IMF:n kanssa, onko vallalla koko euroalueen rahoitusjärjestelmän vakautta uhkaavia riskejä. EKP:n asiantuntijat myös analysoivat kattavasti velan kestävyyttä. ERVV ja EVM toimivat joukkolainojen jälkimarkkinoilla EKP:n raporttien perusteella.

Lisäksi EKP:n asiantuntijat antavat Euroopan komission ja IMF:n asiantuntijoille teknistä tukea, kun rahoitustukea hakevien jäsenvaltioiden kanssa neuvotellaan makrotalouden sopeutusohjelmista ja kun ohjelmien toteutusta seurataan (ks. heinäkuun 2011 Kuukausikatsauksen artikkeli The European Stability Mechanism).

Joulukuussa 2011 EKP myös lupautui toimimaan ERVV:n puolesta jälkimarkkinoilla.