Jäähyväispuhe
EKP:n pääjohtajan Mario Draghin puhe hänen läksiäistilaisuudessaan
Frankfurt am Main 28.10.2019
Tänä vuonna tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta rahaliiton perustamisesta. Se on merkittävä virstanpylväs. Ei ole kauankaan siitä, kun työttömyysaste oli euroalueella korkeimmillaan sitten 1930-luvun suuren laman ja myös euron pysyvyys oli kyseenalaisena. Työllisten määrä on sen jälkeen kasvanut 11 miljoonalla, luottamus euroon on nyt vahvempi kuin koskaan, ja päättäjien suusta kuullaan jälleen eri puolilla euroaluetta, että eurosta ei voida luopua.
Tänään on silti pikemminkin pohdinnan kuin juhlinnan aika.
Euro on ennen kaikkea poliittinen hanke. Se oli tärkeä askel kohti vahvempaa poliittista yhdentymistä, ja Euroopan maiden uhkaava taloustilanne 1980-luvun puolivälissä antoi sille taloudelliset perusteet. Vuosien 1973 ja 1985 välisenä aikana talouskasvu oli hidastunut merkittävästi niissä kahdessatoista maassa, jotka myöhemmin muodostaisivat euroalueen, ja työttömyysaste oli noussut 2,6 prosentista 9,2 prosenttiin.
Sen ajan johtajilla oli kuitenkin kaukonäköisyyttä ymmärtää, että Euroopan yhteisöille oli avoinna tie talouskasvun vauhdittamiseen: yhteismarkkinat voitiin muuttaa sisämarkkinoiksi. Poistamalla kaupan ja investointien esteitä voitiin katkaista kasvupotentiaalin heikkeneminen ja luoda lisää työllistymismahdollisuuksia.
Sisämarkkinoilla on kuitenkin alusta asti tavoiteltu muutakin. Niillä on pyritty suojaamaan ihmisiä väistämättömien muutosten kustannuksilta. Toisin kuin globalisaatioprosessissa yleensä, sisämarkkinoilla taloudellinen yhdentyminen voitiin sitoa eurooppalaisiin arvoihin. Näin voitiin luoda markkinat, jotka olivat mahdollisimman vapaat ja oikeudenmukaiset. Yhteisillä säännöillä haettiin luottamusta maiden välille, suojaa heikoille vahvoja vastaan sekä turvaa työntekijöille.
Sisämarkkinoilla toteutettiinkin rohkeasti ”hallittua globalisaatiota”: kilpailun rinnalle luotiin niin vahva kuluttajansuoja ja sosiaaliturva, ettei moista ole nähty missään muualla.
Oli kuitenkin yksi epäreilu menettelytapa, jota pelkillä sisämarkkinoilla ei voitu sulkea pois: valuutan devalvointi kilpailukyvyn parantamiseksi. Tämä mahdollisuus oli omiaan murentamaan keskinäistä luottamusta, joka oli elintärkeä sisämarkkinoiden kestävyyden sekä poliittisen yhdentymisen etenemisen kannalta.
Valuuttojen vapaa kellunta ei siis käynyt ratkaisuksi. Myöskään vaihtokurssien kiinnittäminen ei ollut toimiva vaihtoehto pääomanliikkeiden lisääntyessä, kuten valuuttakurssimekanismi ERM:n kriisi vuosina 1992–1993 osoitti.
Ratkaisun tarjosi yhteinen valuutta: yhteisille sisämarkkinoille luotiin yhteinen raha.
Ratkaisu on ollut varsin onnistunut: tulot ovat kasvaneet merkittävästi koko Euroopan unionissa, integraatio on edennyt ja arvoketjut kehittyneet pidemmälle kuin kukaan olisi osannut ennakoida 20 vuotta sitten, ja sisämarkkinat ovat selviytyneet vaurioitta pahimmasta kriisistä sitten 1930-luvun.[1]
Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat kuitenkin antaneet kaksi tärkeää opetusta onnistuneen rahaliiton edellytyksistä.
Ensimmäinen opetus koskee rahapolitiikkaa.
EKP:n perustamisen aikaan päällimmäisenä huolena oli inflaation pitäminen hitaana. Aivan uutena keskuspankkina EKP:llä ei ollut aiempia näyttöjä. Siksi sen rahapolitiikan välineistö laadittiin tarkoituksella niin, että sillä pystyttäisiin uskottavasti pitämään inflaatio kurissa. Tavoite saavutettiinkin nopeasti, ja EKP:n aiempien johtajien suunnattomana ansiona on, että ensimmäinen vuosikymmen sujui lähes ongelmitta.
Kukaan ei olisi kuitenkaan voinut arvata, että rahapolitiikan maailmanlaajuinen toimintaympäristö kääntyisi päälaelleen ja inflaatiopaineet vaihtuisivat äkkiä deflaation uhaksi.
Keskuspankeille tarvittiin kaikkialla kehittyneissä talouksissa uusi toimintaperiaate. Sen peruselementteinä olivat sekä deflaation että inflaation torjuminen yhtä päättäväisesti ja joustavuus käytettävien välineiden valinnassa.
EKP on osoittanut, että se ei salli euron tulevaisuutta koskevien perusteettomien pelkojen vaarantaa valuutan vakautta. Se on myös osoittanut, että se torjuu hintavakautta uhkaavia liian hitaan inflaation riskejä yhtä voimallisesti kuin liian nopean inflaation riskejä. Ja se on osoittanut, että se käyttää mandaattinsa rajoissa kaikkia välineitä tehtävänsä suorittamiseksi – ylittämättä koskaan lainsäädännön rajoja.
Euroopan unionin tuomioistuin on vahvistanut, että toimemme ovat olleet laillisia ja että EKP:llä on laajat harkintavaltuudet käyttää kaikkia välineitään sillä tavalla ja siinä laajuudessa kuin kulloinkin on tarpeen sen tavoitteen saavuttamiseksi.
Tuomioistuimen päätös oli ratkaisevan tärkeä, sillä vaakalaudalla oli modernin keskuspankkitoiminnan ydinajatus, jota EKP ilmentää ja jota suurin osa eurooppalaisista kannattaa: Euroopan keskuspankin on pystyttävä käyttämään kaikkia välineitään oikeassa suhteessa vastassa oleviin haasteisiin ja oltava aidosti valtioiden yhteinen toimielin, joka puolustaa koko euroalueen etua.[2]
Toinen opetus koskee talous- ja rahaliitto EMUn rakennetta.
Euroalue rakentuu sen perusperiaatteen varaan, että rahapolitiikan on voitava keskittyä täysin hintavakaustavoitteeseen eikä sitä saa alistaa finanssipolitiikan tarpeille. Tämä ei tarkoita, etteikö politiikkatoimia voisi koordinoida valtioiden kanssa, jos on selvää, että hintavakaustavoite saavutetaan nopeimmin sovittamalla toimet yhteen. Yhteensovittamisen on kuitenkin aina edistettävä hintavakaustavoitteen saavuttamista.[3]
Nykyään matalilla koroilla ei enää saada aikaan samaa elvytysvaikutusta kuin aiemmin, koska sijoitusten tuotot ovat supistuneet. Rahapolitiikka voi silti saavuttaa tavoitteensa, mutta se onnistuu nopeammin ja sivuvaikutuksia on vähemmän, jos finanssipolitiikka tukee sitä.
Siksi EKP on vuodesta 2014 alkaen kiinnittänyt yhä enemmän huomiota euroalueen makrotalouspolitiikkaan kokonaisuutena.[4] Jos euroalueen finanssipolitiikka olisi aktiivisempaa, EKP voisi muuttaa politiikkansa mitoitusta nopeammin, jolloin myös korot nousisivat.
Meidän rahaliitossamme kansallinen finanssipolitiikka on päävastuussa julkisen talouden vakauttamisesta – paljon suuremmassa määrin kuin osavaltioiden toimet Yhdysvalloissa. Kansallisilla toimilla ei kuitenkaan aina päästä koko euroalueen kannalta oikeaan finanssipolitiikan mitoitukseen. Hajautettua finanssipolitiikkaa on hankala koordinoida, eikä koordinoimaton finanssipolitiikka taas ole tehokasta, sillä elvytystoimien vaikutus ei juuri leviä maasta toiseen.
Siksi euroalueelle tarvitaan yhteiset finanssipoliittiset resurssit. Niiden tulisi olla riittävän suuret rahaliiton vakauttamiseksi, mutta ne olisi suunniteltava niin, etteivät ne synnytä moraalikatoa.
Täydellistä ratkaisua ei ole olemassakaan. Kun riskit jaetaan, moraalikadon vaaraa ei voida koskaan poistaa kokonaan. Sitä voidaan kuitenkin pienentää merkittävästi asianmukaisella suunnittelulla, eikä pidä unohtaa, että riskien jakaminen voi myös vähentää riskejä.
Pääomamarkkinaunionin luominen – joka lisäisi riskien jakamista yksityisellä sektorilla – vähentäisi merkittävällä tavalla sitä osaa riskeistä, jonka hallintaan tarvitaan yhteisiä finanssipoliittisia resursseja. Yhteiset finanssipoliittiset resurssit puolestaan vähentäisivät koko EU:lle aiheutuvia riskejä silloin, kun kansallinen politiikka ei riitä.
EU:n ulkopuolella elpyminen alkoi varhemmin ja paluu kohti hintavakautta on ollut kriisin jälkeen nopeampaa niillä talousalueilla, joilla finanssipolitiikka on ollut merkittävämmässä roolissa. Yhdysvaltain julkinen talous oli vuosina 2009–2018 keskimäärin 3,6 % alijäämäinen, kun taas euroalueen julkisessa taloudessa oli 0,5 prosentin ylijäämä.[5]
Yhdysvalloissa oli pääomamarkkinaunioni, ja siellä harjoitettiin vastasyklistä finanssipolitiikkaa. Euroalueelta puuttui sekä pääomamarkkinaunioni että vastasyklinen finanssipolitiikka.
Tiestä kohti yhteisiä finanssipoliittisia resursseja tulee todennäköisesti pitkä. Historia on osoittanut, että budjettiresursseja luodaan harvoin yleisessä vakauttamistarkoituksessa. Useimmiten ne ohjataan tiettyjen täsmällisten tavoitteiden saavuttamiseen yleisen edun nimissä. Yhdysvalloissa 1930-luvun suuresta lamasta selviytyminen oli riittävä syy laajentaa liittovaltion talousarviota. Ehkä Euroopassakin tällaiseen yhteiseen ponnistukseen tarvitaan jokin pakottava syy, kuten ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventäminen.
Valittiinpa mikä tie tahansa, on ilmeistä, että nyt Euroopan yhdentymistä tarvitaan entistä enemmän, ei suinkaan vähemmän. Sitä ei tarvita itsetarkoituksellisesti vaan federalismin aidoimpien perinteiden mukaisesti. Silloin kun tulokset voidaan parhaiten saavuttaa kansallisen politiikan avulla, jätettäköön vastuu sille. Mutta silloin kun kansalaisten oikeutettuihin huoliin voidaan vastata vain yhteistyöllä, EU:sta on tehtävä nykyistä vahvempi.
Globalisoituneessa maailmassa yhteistyö on ainoa keino saavuttaa aito eurooppalainen suvereniteetti, joka takaa turvallisuuden ja vaurauden.[6] Liittokansleri Merkelin sanoin ”meidän eurooppalaisten on otettava kohtalomme omiin käsiimme, jos haluamme selviytyä yhteisönä”.[7]
Yhdessä voimme suojella etujamme maailmantaloudessa, torjua vieraiden valtojen painostuksen, saada kansainväliset säännöt vastaamaan paremmin omiamme ja pakottaa maailmanlaajuiset suuryritykset kunnioittamaan arvojamme. Mikään maa ei pystyisi tähän yhtä hyvin yksin. Globalisoituneessa maailmassa päätösvallan jakaminen vahvistaakin vaikutusvaltaamme.
Sen edellytyksenä on presidentti Macronin sanoin ”yhteiseurooppalainen suvereniteetti”[8]. Vielä meillä ei ole siihen tarvittavia poliittisia rakenteita, mutta tietoisuus niiden välttämättömyydestä lisääntyy nopeasti.
Tämä kävi ilmeiseksi Euroopan parlamentin vaaleissa, joissa yhteiseurooppalaiset kysymykset nousivat ensimmäistä kertaa pääteemoiksi. Nekään toimijat, joiden pyrkimyksenä oli hidastaa Euroopan yhdentymistä, eivät kiistäneet EU:n toimielinten legitimiteettiä sinänsä vaan ainoastaan haastoivat ne.
Olemme vielä tiemme alussa, mutta unionimme on selvästi menossa oikeaan suuntaan. Uskon, että tässä suunnassa myös pysytään, sillä juuri yksittäisten maiden omat intressit viitoittavat tietämme kohti yhteiseurooppalaista suvereniteettia.
Siitä, että olemme päässeet tähän asti, saamme kiittää monien eurooppalaisten tinkimätöntä työtä sekä kansallisella että EU:n tasolla. Haluan nostaa esiin etenkin kolmen ryhmän työpanoksen.
Kiitos kuuluu ensinnäkin EKP:n ja kansallisten keskuspankkien henkilöstölle.
Kriisin aikana EKP luovi useaan otteeseen täysin tuntemattomilla vesillä. Taloustilanne oli millä mittapuulla tahansa uskomattoman monimutkainen, ja uusia ongelmia ilmaantui sitä mukaa kun aiempia saatiin ratkaistua.
Nuo vuodet olivat uuvuttavia sekä teille että perheillenne. Osoititte kuitenkin sellaista sitoutuneisuutta, laaditte niin onnistuneita toimenpiteitä ja toteutitte ne eri puolilla eurojärjestelmää niin ammattitaitoisesti, että nuo vuodet tullaan muistamaan.
Tulevaisuuden päättäjät voivat tukeutua tekemiimme ratkaisuihin, jos vastaan tulee samankaltaisia haasteita. Siinä on perintö, josta koko eurojärjestelmän henkilöstö voi olla ylpeä. Haluan siis vilpittömästi kiittää teitä merkittävistä ponnistuksistanne tänä poikkeuksellisena ajanjaksona EKP:n ja siis viime kädessä EU:n kansalaisten hyväksi.
Toiseksi haluan kiittää sekä nykyisiä että jo tehtävänsä jättäneitä kollegojani EKP:n neuvostossa ja johtokunnassa. Olette kahdeksan viime vuoden aikana päättäneet lukuisista toimenpiteistä harvinaislaatuisissa olosuhteissa. Noiden päätösten perustana on ollut vankkumaton ja ehdoton sitoutuminen tehtäväämme.
Horjumattoman päättäväisyytenne ansiosta pystyimme sekä täyttämään tehtävämme että pysymään mandaattimme rajoissa. Epäonnistumista ei voinut ajatellakaan. Voitte tyytyväisinä muistella saavutuksianne näissä äärimmäisen haastavissa olosuhteissa tietäen, että olette edistäneet monien ihmisten hyvinvointia.
EKP:n neuvostossa yhdistävät tekijät ovat aina olleet – ja tulevat aina olemaan – paljon vahvempia kuin hajottavat voimat. Meitä kaikkia yhdistää sitoutuminen tehtäväämme ja vahva Eurooppa-mielisyys. Uskon, että tämä yhteinen vakaumus kantaa EKP:tä ja EU:ta myös tulevaisuudessa.
Kolmanneksi haluan kiittää EU:n johtajia.
Jouduimme tekemään päätöksiä, jotka saattoivat aluksi vaikuttaa kyseenalaisilta ja joiden hyödyt tulivat esiin vasta ajan mittaan. Meidän päättäväisyytemme ei horjunut, sillä sen perustana olivat asiantuntijoidemme vahva valmistelutyö, kriisistä kärsiviä ihmisiä kohtaan tuntemamme empatia sekä vakaa uskomme, että päätöksemme parantaisivat heidän tilannettaan.
Tällaisina aikoina – ja erityisesti usean maan rahaliitossa – riippumattomuutemme suojamuuriksi on kuitenkin tarvittu poliittisia johtajia, jotka ovat rahapolitiikkaamme arvioidessaan nousseet kansallisten intressien yläpuolelle ja ottaneet huomioon euroalueen näkökulman sekä perustelleet sen myös kansalaisilleen.
Olen kiitollinen siitä, että Euroopassa on ollut tällaisia johtajia. Kiitän teitä vankasta tuestanne ja kannustuksestanne kriisin aikana.
Presidentti Macron, presidentti Mattarella ja liittokansleri Merkel, olette seisseet horjumatta tukenamme Eurooppa-neuvostossa ja kansainvälisillä foorumeilla aikoina, joina muut merkittävät keskuspankit ovat joutuneet yhä äänekkäämmän poliittisen painostuksen alle. Olette voimallisesti torjuneet epäliberaalit äänenpainot, joiden mukaan Euroopan yhdentymisestä olisi luovuttava.
Ratkaisevilla hetkillä olette myös ryhtyneet tarvittaviin toimiin euron turvaamiseksi ja perintönä saamiemme yhtenäisyyden, rauhan ja vaurauden suojelemiseksi Euroopassa.
Minun on nyt aika siirtää vastuu Christine Lagardelle. Minulla on täysi syy uskoa, että sinusta tulee EKP:lle loistava pääjohtaja.
Pyrkimyksenäni on koko ajan ollut täyttää perussopimukseen kirjattu tehtävämme. Emme ole tinkineet riippumattomuudestamme, ja tänä päivänä EKP on nykyaikainen keskuspankki, joka pystyy vastaamaan mihin tahansa haasteeseen.
Sen johtaminen on ollut minulle suuri etuoikeus ja kunnia.
Kiitos.
- [1]Ks. puhe ”Europe and the euro 20 years on”, jonka Mario Draghi piti 15.12.2018 Pisassa vastaanottaessaan Sant’Anna-yliopiston kunniatohtorin arvon.
- [2]Ks. Mario Draghin puhe ”Twenty Years of the ECB’s monetary policy” EKP:n keskuspankkifoorumissa Sintrassa 18.6.2019.
- [3]Ks. puhe ”Policymaking, responsibility and uncertainty”, jonka Mario Draghi piti 11.10.2019 vastaanottaessaan Università Cattolica ‑yliopiston kunniatohtorin arvon.
- [4]Ks. Mario Draghin puhe ”Unemployment in the euro area” vuotuisessa keskuspankkiseminaarissa Jackson Holessa 22.8.2014.
- [5]Keskimääräinen suhdannekorjattu perusjäämä suhteessa potentiaaliseen BKT:hen.
- [6]Ks. puhe ”Sovereignty in a globalised world”, jonka Mario Draghi piti Bolognassa 22.2.2019 vastaanottaessaan Università degli Studi di Bologna ‑yliopiston oikeustieteen kunniatohtorin arvon.
- [7]Ks. liittokansleri Angela Merkelin puhe Euroopan parlamentissa Strasbourgissa 13.11.2018.
- [8]Ks. presidentti Emmanuel Macronin puhe Euroopan parlamentissa Strasbourgissa 17.4.2018.
Euroopan keskuspankki
Viestinnän pääosasto
- Sonnemannstrasse 20
- 60314 Frankfurt am Main, Germany
- +49 69 1344 7455
- media@ecb.europa.eu.
Kopiointi on sallittu, kunhan lähde mainitaan.
Yhteystiedot medialle