Vakaus ja vauraus rahaliitossa

EKP:n pääjohtajan Mario Draghin puhe Helsingin yliopistossa,
Helsinki 27.11.2014

***

Tiivistelmä

Helsingin yliopiston opiskelijoille pitämässään puheessa EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kävi läpi edellytyksiä, joiden on täytyttävä, jotta rahaliitto saadaan valmiiksi ja se voi tuoda vakautta ja vaurautta kaikille jäsenilleen.

Pääjohtaja Draghi totesi, että vaikka rahaliitto on selvinnyt monesta koitoksesta, se ei ole vielä valmis. Rahaliitosta on oltava jäsenilleen hyötyä.

Jos jollekin maalle on haittaa euroalueen jäsenyydestä, voidaan ruveta epäilemään sen mahdollisuuksia pysyä rahaliitossa.

Euro on tullut jäädäkseen kaikkiin euroalueen maihin, ja näin täytyykin olla – ei vain siksi, että perussopimuksissa määrätään niin, vaan siksi, että muuten yhteinen raha ei olisi aidosti yhteinen.

Koska euroalueella jäsenvaltioiden välillä ei tehdä jatkuvia tulonsiirtoja, tavoitteiden saavuttaminen edellyttää kahta asiaa: kaikkien euroalueen maiden täytyy pystyä menestymään myös omin avuin, ja niiden on pystyttävä hyödyntämään enemmän muita mekanismeja häiriöiden kustannusten jakamiseksi.

Rahaliitossa yksittäisen maan talouskehitys ei ole vain sen oma asia. Pääjohtaja Draghin mukaan olisi vahvat perusteet sille, että olennaisista talouspolitiikan osa-alueista – ennen kaikkea rakenneuudistuksista – päätettäisiin yhteisesti.

Silloinkin talouden sopeutuksesta voi aiheutua lyhyellä aikavälillä kustannuksia.

Jotta voidaan varmistaa, että mailla on rahaliitossa paremmat mahdollisuudet selviytyä häiriöistä kuin rahaliiton ulkopuolella, on löydettävä parempi tapa jakaa nämä kustannukset – etenkin yksityisen sektorin saaminen mukaan on tärkeää. Pääjohtaja Draghin mukaan tämän saavuttamiseksi on tärkeää poistaa esteitä pääomamarkkinoiden yhdentymisen tieltä.

Valtion velan on oltava turvallinen sijoituskohde silloinkin, kun talouskehitys on heikkoa. Se voidaan varmistaa ennen kaikkea vahvalla finanssipolitiikan ohjaus- ja valvontajärjestelmällä. Toinen tapa olisi taata julkinen velka varautumisjärjestelyin. Pääjohtaja Draghi totesi lopuksi, että pitemmällä aikavälillä on luontevaa pohtia, tulisiko euroalueella vielä pyrkiä vahvistamaan maiden valmiuksia käyttää finanssipolitiikkaa suhdannekehityksen tasoittajana. ”On kuitenkin selvää, että ennen kuin voimme tehdä voitavamme, meidän on otettava ratkaiseva askel kohti finanssiunionia.”.

***

Arvoisat kuulijat

Euroopan unionia – ja euroaluetta – pidetään usein erheellisesti puhtaina talousliittoina vailla poliittista pohjaa. Tällöin ei ymmärretä, että talousliitto on luonteeltaan myös poliittinen liitto.

Sisämarkkinat ovat jo poliittinen hanke, eivätkä ne voisi toimia ilman asianmukaisia poliittisia rakenteita. Jotta esimerkiksi kilpailuviranomaiset voivat hoitaa tehtävänsä, tarvitaan lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan käyttäjiä, jotka säätävät tarvittavat lait, panevat ne täytäntöön ja ratkaisevat niihin liittyvät riita-asiat. Näitä tehtäviä hoitavat Euroopan parlamentti, EU:n neuvosto, Euroopan komissio ja Euroopan unionin tuomioistuin. [1]

Takaukseen perustuva raha on samalla tavoin poliittinen hanke, eikä rahaliitonkaan toiminta olisi mahdollista ilman asianmukaisia poliittisia rakenteita. Riippumattoman keskuspankin legitimiteetin pohjaksi tarvitaan täsmällisesti määritelty mandaatti, joka on kirjattu demokraattisesti sovittuun perustuslakiin – EKP:n tapauksessa EU:n perussopimuksiin. [2]

Rahaliitto on viime vuosina osoittautunut kestävämmäksi kuin monet luulivat, sillä epäilijät eivät ottaneet huomioon liiton poliittista ulottuvuutta. He aliarvioivat rahaliiton poliittisen perustan, sen jäsenten keskinäiset siteet ja siinä kiinni olevan poliittisen pääoman.

On kuitenkin selvää, että vaikka rahaliitto on selvinnyt monesta koitoksesta, se ei ole vielä valmis. Tulimme tähän johtopäätökseen jo kaksi vuotta sitten Eurooppa-neuvoston, Euroopan komission ja euroryhmän puheenjohtajien kanssa raportissamme ”Kohti todellista talous- ja rahaliittoa”. Joillakin osa-alueilla edistystä on saavutettu, mutta toisilla saroilla työ on vielä kesken.

Epäilyksiä talous- ja rahaliitto EMUn tulevaisuudesta ei siis saada kokonaan hälvenemään, ennen kuin EMU on saatu valmiiksi eli kestävän liiton edellytykset täyttyvät kaikilla osa-alueilla – epäilykset eivät hälvene puheilla, vaikka poliittista sitoutumista painotettaisiin kuinka vahvasti.

Käyn tänään läpi, minkä edellytysten on täytyttävä, jotta talous- ja rahaliitto saadaan valmiiksi niin, että se tuo vakautta ja vaurautta kaikille jäsenilleen.

Rahaliiton vähimmäisedellytykset

Rahaliitossa maat harjoittavat yhteistä rahapolitiikkaa eikä niillä ole enää omia valuuttakursseja. Tämä tuo merkittäviä etuja, mutta sillä on myös haittapuolensa.

Yhtäältä varsinkin pienten maiden rahapoliittinen päätösvalta voi kasvaa, kun ne jakavat sen muiden maiden kanssa: ne voivat osallistua koko euroaluetta koskevaan rahapoliittiseen päätöksentekoon yhdenvertaisina jäseninä, sen sijaan että isompi naapuri tosiasiassa sanelisi niiden rahapolitiikan. Lisäksi valuuttakurssikehitystä koskevan epävarmuuden poistuminen pienentää riskipreemioita.

Toisaalta yhteinen rahapolitiikka ja etenkin yhteinen valuuttakurssi vähentävät yksittäisten talouksien mahdollisuuksia reagoida paikallisiin häiriöihin sopeutustoimin.

Häiriöt on siis pyrittävä ehkäisemään ennalta vakaalla talouspolitiikalla. Silloin kun häiriöitä ilmenee – ja niitä ilmenee väistämättä – sopeutus on hoidettava muiden kanavien välityksellä, ja näiden kanavien on oltava vähintään yhtä tehokkaita kuin rahaliiton ulkopuolella. Rahaliitosta on oltava jäsenilleen hyötyä.

Jos jollekin maalle on haittaa euroalueen jäsenyydestä, voidaan ruveta epäilemään sen mahdollisuuksia pysyä rahaliitossa. Ja jos on mahdollista, että yksi maa joutuu lähtemään rahaliitosta, syntyy ennakkotapaus kaikille maille. Silloin rahan käyttökelpoisuus kärsisi, sillä pankkitalletuksiin ja muihin rahoitussopimuksiin missä tahansa maassa voisikin liittyä eurosta luopumisen riski.

En puhu teoreettisella tasolla. Olemme kaikki seuranneet lähietäisyydeltä, miten pelot euroalueen hajoamisesta ja eurosta luopumisesta ovat aiheuttaneet hajautumista euroalueella, ja haittavaikutukset hyvinvointiin ja työllisyyteen ovat olleet huomattavat.

On siis selvää, ettei rahaliitto voi olla menestys missään ellei se ole menestys kaikkialla. Euro on tullut jäädäkseen kaikkiin euroalueen maihin, ja näin täytyykin olla – ei vain siksi, että perussopimuksissa määrätään niin, vaan siksi, että muuten yhteinen raha ei olisi aidosti yhteinen.

Sama koskee useimpia muitakin valuutta-alueita. Meidän rahaliittomme poikkeaa kuitenkin luonteeltaan muista poliittisista liitoista, varsinkin koska euroalueella maiden välillä ei tehdä jatkuvia tulonsiirtoja. [3] Tällä on merkittäviä vaikutuksia.

Yksittäisissä maissa suoritetaan jatkuvasti tulonsiirtoja rikkailta alueilta köyhille, tiheästi asutuilta alueilta harvaan asutuille ja luonnonvaroiltaan rikkailta alueilta niille alueille, joilla luonnonvaroja on vähän. Yhdysvalloissa tulonsiirrot tehdään liittovaltion talousarvion kautta, ja tulonsiirtoja tehdään niin Saksassa, Italiassa kuin Suomessakin. Oikeudenmukaiset tulonsiirrot auttavat lujittamaan sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja ehkäisevät irtautumispyrkimyksiä.

Euroaluetta luotaessa tällaisista tulonsiirroista ei kuitenkaan sovittu, joten emme voi turvautua tähän malliin. Täällä tarvitaan muita ratkaisuja, joilla varmistetaan, että jokainen euroalueen maa hyötyy jäsenyydestä. Kahden edellytyksen on täytyttävä.

Ensimmäinen edellytys on, että kaikkien euroalueen maiden täytyy pystyä menestymään myös omin avuin. Jokaisen talouden on oltava riittävän joustava, jotta se pystyy tunnistamaan kilpailuetunsa ja hyödyntämään niitä ja hyötymään siten sisämarkkinoista. Talouksien on pystyttävä kohdentamaan resursseja tehokkaasti ja luomaan dynaaminen liiketoimintaympäristö, sillä vain siten ne voivat houkutella pääomaa ja luoda riittävästi uusia työpaikkoja.

Lisäksi talouksissa on oltava riittävästi joustoa, jotta ne pystyvät reagoimaan lyhytaikaisiin häiriöihin nopeasti esimerkiksi sopeuttamalla palkkoja tai kohdentamalla voimavaroja uusille toimialoille.

Joustavuus on erityisen tärkeää siksi, että kulttuurirajojen vuoksi työvoiman liikkuvuus ei voi poistaa alueellisia työttömyysongelmia – toisin kuin Yhdysvaltain kaltaisissa homogeenisemmissa liitoissa. On selvää, että maiden välistä liikkuvuutta tarvittaisiin lisää, ja meidän tulisi tukea sitä edistäviä toimia. Tutkimusten valossa näyttää kuitenkin epätodennäköiseltä, että työvoiman siirtyminen maasta toiseen muodostuisi milloinkaan avaintekijäksi työmarkkinoiden sopeutumisessa voimakkaiden häiriöiden jälkeen. [4] Eikä mikään maa voi menestyä, jos sen väestö muuttaa muualle.

Toisena edellytyksenä on, että tulonsiirtomahdollisuuden puuttuessa talous- ja rahaliittoon kuuluvien maiden on hyödynnettävä enemmän muita mekanismeja häiriöiden kustannusten jakamiseksi.

Monet häiriöt voidaan ehkäistä ennalta oikeanlaisella politikalla. Kun ehkäiseminen ei ole mahdollista, sopeutuminen on hitaampaa kuin maissa, joissa suhteellisia hintoja voidaan sopeuttaa välittömästi valuuttakurssin avulla. Tällöin tarvitaan maiden yhteisiä riskienjakojärjestelyjä, joiden avulla voidaan lieventää häiriöistä kärsivien maiden sopeutumiskustannuksia ja välttää taantumasta aiheutuvia pysyviä vaurioita.

Euroalueen tapauksessa tämä tarkoittaa rahoitusmarkkinoiden yhdentymisen syventämistä siten, että yksityinen riskienjako paranee eli riskejä ja tuottoja hajautetaan sijoitussalkuissa maantieteellisesti entistä paremmin. Se tarkoittaa myös luottomarkkinoiden yhdentymisen syventämistä niin, että kulutuksen vaihteluja voidaan tasata. Lisäksi on varmistettava, että kaikilla mailla on täydet mahdollisuudet tasata suhdannevaihtelun vaikutuksia kansallisella finanssipolitiikalla.

Tarkastelen nyt näitä seikkoja ja niiden vaikutuksia hieman tarkemmin.

Talouskasvu ja sopeutumiskyky

Talouksien häiriönsietokyvyn ja joustavuuden edellytyksenä on, että palkat ja hinnat pystyvät mukautumaan taloustilanteeseen ja voimavaroja pystytään kohdentamaan nopeasti uudelleen yritysten ja toimialojen välillä.

Talousteorian mukaan tämä on rahaliitossa olennaisen tärkeää, jotta sopeutus näkyisi työn hinnassa eikä sen määrässä – määrällinen sopeutus merkitsisi työttömyyden kasvua. Kriisin aikana tämä nähtiin myös käytännössä: joustavissa talouksissa sopeutus oli yleisesti ottaen nopeampaa ja työttömyys kasvoi vähemmän. Tämä on ilmeistä, kun verrataan esimerkiksi Irlannin ja Latvian kehitystä Espanjan, Portugalin ja Kreikan tilanteeseen. [5]

Sisämarkkinoista hyötyvät eniten joustavat taloudet, joissa resursseja pystytään kohdentamaan tehokkaasti, sillä ne voivat hyödyntää kilpailuetujaan. Joustavuus myös auttaa talouksia parantamaan kasvupotentiaaliaan väestön ikääntymisestä huolimatta. Tämäkin on nähty teorian ohella myös käytännössä. Esimerkiksi Maailman talousfoorumin luokituksessa Suomi on maailman neljänneksi kilpailukykyisin maa ja Kreikka on vasta 81. sijalla. [6]

Tähän saakka tällaisia eroja talouksien rakenteissa ja instituutioissa on pidetty maiden omana asiana. Talousuudistusten ja liiketoimintaympäristön parannusten katsottiin hyödyttävän lähinnä maita itseään, ja jos jokin maa ei toteuttanut uudistuksia, vain maan itsensä ajateltiin kärsivän.

Tämä näkemys oli vallalla vielä, kun rahapolitiikasta tuli yhteiseurooppalaista: merkittäviä talouspolitiikan osa-alueita jätettiin kansalliseen päätäntävaltaan ja yhteisestä hallintajärjestelmästä tehtiin verrattain löyhä. Ratkaisua pidettiin luonnollisena, sillä monet näistä politiikan osa-alueista – kuten työmarkkinoiden instituutiot ja sosiaaliturvajärjestelmät – juontavat juurensa syvälle kunkin maan yhteiskuntamalliin ja perinteeseen.

Kokemuspohjalta epäilen kuitenkin nyt, onko näkemys enää perusteltu. Jokaisen talouden sopeutumiskyky ja kasvu vaikuttavat myös muihin maihin.

Jos sopeutuminen on joissakin rahaliiton maissa jatkuvasti hitaampaa kuin muissa maissa, niiden työttömyysastekin on todennäköisesti jatkuvasti korkeampi kuin muiden. Jos vielä niiden kasvupotentiaalikin on muita heikompi, työttömyydestä muodostuu luultavimmin pitkäkestoista ja rakenteellista. Toisin sanoen rakenteellisten uudistusten laiminlyönti kasvattaa vaaraa, että rahaliiton jäsenten välille syntyy pysyviä taloudellisia eroja. Erot voivat uhata talous- ja rahaliiton yhtenäisyyttä ja aiheuttaa siten haittaa kaikille jäsenmaille.

Tässä valossa euroalueen maat eivät voi sulkea silmiään siltä, missä määrin ja millä tavalla muissa maissa tartutaan uudistushaasteisiin. Niiden omankin vaurauden edellytyksenä on, että jokainen maa saattaa taloutensa riittävän hyvään kuntoon voidakseen menestyä rahaliitossa. Olisi siis vahvat perusteet sille, että olennaisista talouspolitiikan osa-alueista – ennen kaikkea rakenneuudistuksista – päätettäisiin yhteisesti.

Tältä pohjalta laadittiin jo vuoden 2012 raportti ”Kohti todellista talous- ja rahaliittoa”, ja pohdintaa on jatkettu siitä alkaen. Mielestäni talousliiton syventäminen edellyttää kahta seikkaa.

Ensinnäkin lyhyellä aikavälillä nykyisiä sääntöjä ja menettelyjä – kuten talouspolitiikan eurooppalaista ohjausjaksoa – olisi käytettävä nykyistä tehokkaammin. Kaikki osapuolet olisi saatava kantamaan vastuunsa siitä, että suositukset kohdennetaan oikein ja niiden noudattamista seurataan tiiviisti. Samalla liiallista epätasapainoa koskeva menettely ja muut suurten tasapainottomuuksien korjaamiseksi käytettävissä olevat välineet olisi otettava aktiiviseen käyttöön.

Toiseksi pitkällä aikavälillä olisi tunnustettava, että rakenneuudistukset ovat yhteistä etua koskeva asia ja niiden vaikutukset leviävät maasta toiseen. Niiden hallinnassa tulisi siis käyttää todellista yhteistä päätäntävaltaa: olisi siirryttävä koordinoinnista yhteiseen päätöksentekoon ja säännöistä yhteisiin instituutioihin.

Riskien jakautuminen yhdentyneillä rahoitusmarkkinoilla

Totesin jo aiemmin, että vaikka taloudet olisivat kuinka joustavia, sopeutus jää aina hitaammaksi kuin jos maat voisivat vaikuttaa valuuttakurssiinsa. Häiriöistä aiheutuu aina tilapäisiä kustannuksia. Jotta voidaan varmistaa, että mailla on rahaliitossa paremmat mahdollisuudet selviytyä häiriöistä kuin rahaliiton ulkopuolella, on löydettävä parempi tapa jakaa nämä kustannukset.

Euroalueen kaltaisessa rahaliitossa etenkin yksityisen sektorin saaminen mukaan on tärkeää. Jos haluamme vähentää riskejä julkisella sektorilla, yksityisen sektorin on osallistuttava riskien jakamiseen.

Yksityinen sektori saadaan mukaan sitä paremmin, mitä pidemmälle finanssijärjestelmä on yhdentynyt. Sijoitussalkkujen hajauttaminen tekee taseista vahvempia paikallisten häiriöiden yhteydessä, ja häiriöiden vaikutus leviää tasaisemmin eri maihin. Yhdentyneillä luottomarkkinoilla yritykset ja kuluttajat voivat pienentää häiriöiden tuloja heikentävää vaikutusta ylläpitämällä kulutustaan lainarahalla, mikä euroalueella tarkoittaa lainaamista maista, joissa häiriö ei vaikuta yhtä voimakkaasti. Finanssiunioni on siis yksi kiinteä osa rahaliittoa.

Yhdysvallat on hyvä esimerkki rahaliitosta, jossa riskit jakautuvat tehokkaasti yksityisen sektorin välityksellä. Kuuluisan tutkimuksen mukaan noin kaksi kolmasosaa talouden häiriöiden vaikutuksesta hajautuu Yhdysvalloissa yhdentyneiden finanssimarkkinoiden ansiosta. Euroalueella tehdyissä tutkimuksissa luotto- ja pääomamarkkinoiden tulokehitystä tasoittava vaikutus on paljon pienempi. [7]

Vähäinen riskien jakautuminen euroalueella johtuu siitä, että ennen kriisiä finanssimarkkinoiden yhdentyminen oli melko pintapuolista.

Pankkisektorilla yhdentyminen oli pankkien välisillä markkinoilla selvästi nopeampaa kuin vähittäispankkitoiminnassa. Useimpien pankkien varat olivat siis edelleen kiinni paikallisilla markkinoilla, ja niiden velat olivat yleensä lyhytaikaista velkaa. Kun paikallisilla markkinoilla ilmeni voimakkaita häiriöitä, pankit kärsivät raskaita tappioita. Niiden luotonantajien ei tarvinnut jakaa riskiä, joten pankit jäivät yksin, [8] ja tällaisen hajautuneisuuden vuoksi rajatylittävät luottomarkkinatkaan eivät voineet toimia.

Pankkiunioni on siis elintärkeä askel kohti parempaa finanssimarkkinoiden yhdentymistä. Yhteinen pankkivalvonta ja kriisinratkaisu helpottavat pankkien toimintaa oman maansa ulkopuolella ja edistävät vähittäispankkitoiminnan yhdentymistä. Näin pankkisektorin riskit jakautuvat paremmin. [9]

Pankkiunioni on saatu hyvin alulle: tämän kuun alussa yhteinen valvontamekanismi ryhtyi valvomaan euroalueen pankkeja. Se oli jo suorittanut pankkien taseiden kattavan arvioinnin, joka valmistui onnistuneesti edelliskuussa. Lisäksi yhteinen kriisinratkaisumekanismi aloittaa toimintansa 1.1.2015.

Riskien vähäinen jakautuminen euroalueella ei kuitenkaan ole kiinni vain pankeista. Myös pääomamarkkinoiden ja etenkin osakemarkkinoiden yhdentyminen on vielä kesken. Juuri näillä markkinoilla riskit voisivat jakautua tehokkaimmin. Kuitenkin vain 44 % euroalueella liikkeeseen lasketuista osakkeista on euroalueen toimijoiden omistuksessa. [10]

Jos siis haluamme saada yksityisen sektorin jakamaan riskejä euroalueella, meidän on poistettava esteitä pääomamarkkinoiden yhdentymisen tieltä. Tehtävä on hankala, sillä esteitä on monilla kansallisen lainsäädännön alueilla. [11] Mutta jos emme halua tulonsiirtounionia, meidän on luotava johdonmukaisesti olosuhteet, joissa muunlaiset mekanismit voivat toimia.

Ensiksikin on tuettava Euroopan komission uuden puheenjohtajan pyrkimyksiä luoda Eurooppaan pääomamarkkinaunioni. Toiseksi on pyrittävä aitoon talousliittoon. Jotta maat pääsevät hyötymään ulkomaisesta pääomasta ja taloudellisten riskien jakautumisesta, niiden on pystyttävä houkuttelemaan sijoittajia. Tässä onnistutaan vain, jos kaikilla mailla on keskipitkällä aikavälillä riittävä sopeutumiskyky ja myönteiset kasvunäkymät.

Talous- ja rahaliitto ei silti ole valmis, vaikka kaikki nämä unionit toteutuisivat. Meidän on hyväksyttävä se tosiasia, että finanssipolitiikalla on elintärkeä rooli rahaliitossa.

Kansallinen finanssipolitiikka suhdanteiden tasoittajana

Yhteisen rahapolitiikan tehtävänä on ylläpitää hintavakautta euroalueella, joten sillä ei voida reagoida häiriöihin, jotka vaikuttavat yksittäisiin maihin tai alueisiin. Euroalueella ei myöskään ole samanlaista yhteistä talousarviota kuin esimerkiksi Yhdysvaltain liittovaltiolla. Tällaisessa tilanteessa kansallisen finanssipolitiikan on pystyttävä toimimaan rahapolitiikan rinnalla: sen on vakautettava makrotaloutta ja reagoitava paikallisiin häiriöihin.

Finanssipolitiikalla on EU:ssa erityisen tärkeä tehtävä, sillä tuoreen tutkimuksen mukaan täällä automaattiset vakauttajat tasoittavat työttömyyden kasvun vaikutuksesta 47 %, kun taas Yhdysvalloissa niiden tasaava vaikutus on vain 34 %. [12]

Jotta kansalliset automaattiset vakauttajat pystyvät toimimaan optimaalisesti, valtion velan on oltava turvallinen sijoituskohde silloinkin, kun talouskehitys on heikkoa. Jos valtion velalle käy kuten yksityiselle velalle eli lainanottokustannukset kasvavat taloustilanteen heiketessä, valtioiden lainansaantimahdollisuudet huononevat juuri, kun lainaa tarvittaisiin. Tällöin on olemassa vaara, että finanssipolitiikka alkaa vahvistaa suhdanteiden vaikutuksia.

Valtion velan asemaa turvallisena sijoituskohteena voidaan vahvistaa kahdella tavalla. Ensimmäinen tapa on luoda vahva ja uskottava finanssipolitiikan ohjaus- ja valvontajärjestelmä. Suhdannekierron aikana pidetään yllä riittäviä puskureita, joilla selviydytään poikkeuksellisista häiriötilanteista, ja julkinen velka pidetään hyvinä aikoina riittävän pienenä, jotta sitä voidaan huonoina aikoina kasvattaa ilman, että markkinoiden luottamus horjuu.

Toinen tapa on taata julkinen velka varautumisjärjestelyin.

Euroalueen institutionaalinen rakenne on suosinut ensimmäistä tapaa eli vahvoja finanssipoliittisia sääntöjä. Finanssipolitiikan ohjaus- ja valvontajärjestelmä vahvistaa luottamusta sijoittajien, yritysten ja kotitalouksien keskuudessa, ja mikä tärkeintä, se lujittaa myös maiden keskinäistä luottamusta. Ei siis liene epäilystäkään siitä, etteikö jokaisen maan olisi tärkeää noudattaa vakaus- ja kasvusopimukseen perustuvia sitoumuksiaan.

Vakaa finanssipolitiikan ohjaus- ja valvontajärjestelmä on rahaliitossa välttämätön. Kriisin yhteydessä on kuitenkin herännyt kysymys, onko se riittävä eli pystyykö se turvaamaan finanssipolitiikan kyvyn tasoittaa suhdanteita.

Talous- ja rahaliittoa perustettaessa oletettiin, että niin kauan kuin maat pitävät oman julkisen taloutensa kunnossa, niillä on hyvät rahoituksensaantimahdollisuudet markkinoilla eivätkä häiriöt pääse leviämään. Kaiken kaikkiaan maat, joiden rahoitusasema on ollut vahva, ovatkin saaneet rahoitusta helpommin ja säästyneet pahimmilta häiriöiltä. Vahva rahoitusasema ei kuitenkaan ole suojannut kaikkia.

Esimerkiksi Irlannilla ja Espanjalla oli vain vähän julkista velkaa ja maiden alijäämät olivat pieniä kriisin alkaessa, mutta Kreikan kriisi levisi molempiin raskaasti. Siinä vaiheessa, kun kriisi levisi euroalueella voimakkaimmin, lähes kaikkien maiden luottoriskinvaihtosopimusten riskilisät kasvoivat.

Toisin sanoen finanssimarkkinoiden ajautuessa paniikkiin minkään finanssipoliittisten sääntöjen noudattaminen ei turvannut maiden mahdollisuuksia saada kohtuuhintaista rahoitusta.

Mikä sitten auttaisi valtioita säilyttämään kykynsä käyttää finanssipolitiikkaa suhdanteiden tasoittamiseen?

Ensiksikin talouden häiriöihin kannattaa varautua aiempaa paremmin, jotta niitä voidaan ehkäistä ennakolta. Yhteinen valvontamekanismi on tärkeä, sillä sen tarkoituksena on ehkäistä suuria finanssimarkkinoiden tasapainottomuuksia, jollaisia nähtiin esimerkiksi Irlannissa ja Espanjassa ja jotka sitten levisivät julkiselle sektorille.

Toiseksi markkinoiden kielteinen reaktio tilapäisiin alijäämiin jää todennäköisesti vaimeammaksi, jos valtion velka on selvästi kestävä keskipitkällä aikavälillä. Velkasuhteen velkapuoleen voidaan vaikuttaa uskottavilla finanssipoliittisilla suunnitelmilla. Velan suhdetta bruttokansantuotteeseen täytyy kuitenkin parantaa myös kohentamalla bruttokansantuotetta eli tekemällä rakenneuudistuksia potentiaalisen kasvun vahvistamiseksi.

Valtioilla olisi siis hyvä syy pyrkiä tiiviimpään talousliittoon. Tiivis talousliitto vahvistaa sitoutumista uudistuksiin, mikä auttaa kasvattamaan valtioiden tuloja ja parantamaan velan kestävyyttä. Sivutuotteena voidaan saada finanssipoliittista liikkumavaraa jo nyt.

Samanlainen vaikutus kasvuun ja velan kestävyyteen olisi myös Euroopan unionin varojen tehokkaammalla käytöllä eli investoinneilla, joilla kasvatettaisiin kysyntää ja kohennettaisiin tulevaa kasvupotentiaalia. Pidänkin myönteisenä komission tuoretta ehdotusta, jolla halutaan edistää investointeja Euroopassa. Toimet tulee mitoittaa oikein niin, että ne tukevat valtioiden finanssipolitiikkaa. Ne on toteutettava nopeasti, niin että ne tukevat kulutusta, ja ne on suunnattava sektoreille, joilla vaikutus potentiaaliseen kasvuun on suurin.

Ilmeisesti vahvimmallakaan järjestelmällä ei kuitenkaan pystytä täysin poistamaan likviditeettikriisikierteen vaaraa.

Tästä ei liene enää epäilystäkään. Euroopan vakausmekanismi perustettiin juuri siksi, ja samasta syystä nyt käydään keskustelua varautumisjärjestelyistä yhteiselle kriisinratkaisurahastolle: jotta valtioiden rahoituksensaantimahdollisuudet eivät kärsisi sen vuoksi, että markkinoilla odotettaisiin niiden joutuvan pelastamaan pankkeja kriisitilanteissa. [13]

Pitemmällä aikavälillä on luontevaa pohtia, tulisiko vielä pyrkiä vahvistamaan euroalueen maiden valmiuksia käyttää finanssipolitiikkaa suhdannekehityksen tasoittajana. Se edellyttää kuitenkin laajempaa keskustelua yhteisestä päätöksenteosta finanssipolitiikassa ja keskinäisestä vastuusta.

Ennen kuin voimme tehdä voitavamme, meidän on otettava ratkaiseva askel kohti finanssiunionia. Ja se edellyttää mainitsemaani talous- ja finanssipoliittista lähentymistä.

Päätelmät

Lopuksi haluan esittää muutamia johtopäätöksiä.

Epäilykset talous- ja rahaliiton kestävyydestä saadaan väistymään vasta, kun talous- ja rahaliitto on valmis kaikissa suhteissa. Eli kun meillä on pankki- ja pääomamarkkinaunioni. Sekä talous- ja finanssiunioni. Rahaliitossa politiikkaa on tarkasteltava kokonaisuutena. Kaikki politiikan alat vaikuttavat toisiinsa. Talous- ja rahaliiton toteuttaminen kattavasti vahvistaa siis politiikkaa kaikilla osa-alueilla.

Jotta rahaliitossa pystytään turvaamaan kansalaisten perusedut, yhteinen etu on tunnustettava ja kaikkien on kannettava yhteisvastuunsa. Toisin sanoen rahaliiton onnistuminen on kiinni siitä, että yhteisen rahan ymmärretään olevan poliittinen liitto, poliittinen unioni, ja toimitaan sen mukaan. Ja luodaan sen mukaiset vastuu- ja avoimuusjärjestelyt.

Joka maalle on oltava jatkuvasti etua rahaliittoon kuulumisesta. Ei siis riitä, että kuvaamani edellytykset täyttyvät maiden liittyessä unioniin. Ei myöskään riitä, että ne täytetään aina silloin tällöin. Niiden on täytyttävä jatkuvasti. Niiden on oltava peruuttamaton osa rahaliittoon kuulumista.

Siksi institutionaalisten järjestelyjen, joilla edellytysten täyttyminen varmistetaan, on oltava sitovia ja voimassa koko ajan.



[1]Ks. Mario Draghin Harvard Kennedy Schoolissa (Cambridge, Yhdysvallat) 9.10.2013 pitämä luento ” Europe’s pursuit of ‘a more perfect Union’”.

[3]Maiden välisiä tulonsiirtoja tehdään kyllä osana EU:n koheesiopolitiikkaa. Tulonsiirrot eivät kuitenkaan ole kovin suuria, ja niillä pyritään ensisijaisesti tukemaan lähentymisprosessia maissa tai alueilla, joiden tulotaso on alhaisempi kuin muualla euroalueella.

[4]Ks. R. Beyer ja F. Smets, ”Has mobility decreased? Reassessing regional labour market adjustments in Europe and the US”, Euroopan keskuspankki 2013.

[5]Ks. Benoît Cœurén puhe ” Structural reforms: learning the right lessons from the crisis” Latvian keskuspankin talousseminaarissa Riiassa 17.10.2014.

[6]Ks. Maailman talousfoorumin raportti ” The Global Competitiveness Report 2014–2015”, Geneve 2014.

[7]Ks. esim. M. Van Beers, M. Bijlsma ja G. Zwart, ” Cross-country insurance mechanisms in currency unions: an empirical assessment”, Bruegel Working Paper 2014/04, maaliskuu 2014, sekä IMF, ” Towards a Fiscal Union for the euro area: technical background notes”, syyskuu 2013.

[8]Rajatylittävän pankkitoiminnan yhdentymismuotojen vaikutuksesta rahoitusvirtojen vakauteen ks. D. Schoenmaker ja W. Wagner, ” The impact of cross-border banking on financial stability”, Tinbergen Institute Discussion Paper TI 11-054/ DSF 18, Duisenberg School of Finance 2011.

[9]Ks. esim. Peter Praetin puhe ” Repairing the bank lending channel: the next steps”, European Macro Conference, Lontoo, 17.11.2014.

[10]Ks. EKP:n vuoden 2014 raportti finanssimarkkinoiden yhdentymisestä (” Financial Integration in Europe”), huhtikuu 2014.

[11]Ks. artikkeli ”Initiatives to promote capital market integration in the European corporate bond and equity markets” EKP:n vuoden 2014 raportissa finanssimarkkinoiden yhdentymisestä.

[12]Ks. M. Dolls, C. Fuest ja A. Peichl, ” Automatic stabilizers and economic crisis: US vs. Europe”, Journal of Public Economics, Elsevier, vol. 96(3), 2012.

[13]Itseään vahvistavista odotuksista ks. V. Acharya, I. Drechsler ja P. Schnabl, ” A pyrrhic victory? Bank bailouts and sovereign credit risk”, NBER Working Paper No. 17136, 2011.

Yhteyshenkilöt