EURO, EUROOPAN YHDENTYMINEN JA MAAILMANTALOUS

Sirkka Hämäläinen, Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsen, Turun kauppakorkeakoulun 50-vuotisjuhla, 17. maaliskuuta 2000

Maapallon "pienentyminen", markkinavoimien vallan kasvu, kansallisen itsemääräämisoikeuden supistuminen ja yritysten kasvaminen maailmanlaajuisiksi jättiläisiksi ovat ajankohtaisia otsikoita ja keskustelunaiheita kaikkialla maailmassa ja eritoten Euroopassa. Syntyy helposti kuva, että elämme uusien, ennenkokemattomien ilmiöiden keskellä.

Kansainvälisten riippuvuuksien lisääntyminen ei kuitenkaan ole uusi ilmiö sen paremmin kuin suurten teknisten edistysaskeltenkaan osuus tässä prosessissa. Kansainväliset yhteydet vilkastuivat erityisen voimakkaasti jo 1800-luvulla, jolloin esimerkiksi maailmankaupan määrällinen vuosikasvu oli keskimäärin liki neljä prosenttia. Tekninen kehitys, joka paransi merkittävästi kulkuyhteyksiä, lähensi nopeasti maailman maita ja kansoja.

1800-luvun lopulla alkanut ja 1900-luvun alkupuoliskolla järkyttävät sotilaalliset ja taloudelliset mittasuhteet saavuttanut laaja kansallinen itsekkyys romahdutti taloudellisen kasvun ja kansainvälisen yhteistyön. Maailmankaupan määrällinen vuosikasvu supistui alle yhteen prosenttiin ja erilaiset säännöstelyjärjestelmät - eritoten kauppaa ja pääomanliikkeita koskevat - muodostuivat käytännöksi.

1900-luvun alkupuoliskon pelottavat kokemukset käynnistivät kuitenkin sekä maailmanlaajuisesti että eritoten Euroopassa vahvan vastaliikkeen, jonka tarkoituksena oli korjata kansallisen itsekkyyden ja kansallisten vastakkainasettelujen aiheuttamat ongelmat ja estää niiden toistuminen.

1940-luvulla perustettiin lukuisia maailmantalouden vapautta ja tasapainoa edistäviä järjestelmiä huomattavan poliittisen yksimielisyyden vallitessa, tärkeimpinä YK ja ns. Bretton Woods -instituutiot eli Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki. Brittiläisen taloustieteilijän John Maynard Keynesin ajatuksille perustuvat Bretton Woods -instituutiot tähtäsivät kansainvälisen talous- ja rahoitusjärjestelmän pelisääntöjen luomiseen ja siten maailmanlaajuisen yhteistyön kautta vakauteen sekä teollisuusmaiden keskinäisissä että teollisuus- ja kehitysmaiden välisissä suhteissa. Kantavina ideoina olivat valuuttakurssivakaus, eli kiinteät mutta muutettavissa olevat valuuttakurssit, ja ulkomaankaupan ja pääomanliikkeiden vapauttaminen.

Euroopassa yhdentymiseen tähtäävä projekti alkoi niin ikään toisen maailmansodan jälkeen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamisella. Välittömänä tavoitteena oli sopia keskeisten raaka-aineiden käytöstä ja siten sitoa ennen kaikkea Saksan ja Ranskan taloudet toisiinsa niin, että sotilaallisten konfliktien syntyminen voitaisiin ehkäistä. Tämä - pääosin Jean Monnet'n aloitteeseen perustuva - alun perin poliittisin tarkoitusperin aloitettu yhdentymisprojekti sisälsi monien mielissä jo huomattavan pitkälle menevän lopputavoitteen "Euroopan Yhdysvalloista" ja sen vahvasta roolista Amerikan Yhdysvaltojen rinnalla maailman valtatekijänä. Euroopan talousyhteisön EEC:n perustaminen Rooman sopimuksella 1958 oli seuraava tärkeä askel: syntyi liitto, joka oli enemmän kuin tulliliitto, joskaan ei vielä kaikki talouden alat kattava talousliitto.

Maailmanlaajuinen kiinteiden valuuttakurssien järjestelmä kaatui 1970-luvun alkupuolella epäyhtenäisen talouskehityksen takia sekä kansainvälisen yhteistyön ja talouspolitiikan koordinoinnin puuttumisen vuoksi. Suvereenit kansallisvaltiot noudattivat omassa talouspolitiikassaan oman edun periaatetta, vaikka ne osallistuivatkin erilaisilla kansainvälisillä areenoilla talouspoliittiseen keskusteluun ja koordinointiponnisteluihin. Vapautuvan kansainvälisen kaupan ja eritoten vapautuvien pääomanliikkeiden olosuhteissa ei puhtaasti kotimaisen tilanteen mukaan viritetty talouspolitiikka kuitenkaan voi olla sopusoinnussa kiinteiden valuuttakurssien järjestelmän kanssa. Valuuttakurssien vakauteen nojaavan perustan sortumisesta huolimatta Kansainvälinen valuuttarahasto samoin kuin monet muut maailmanlaajuisen yhteistyön muodot ovat ylläpitäneet pyrkimystä kohti vapaampaa kauppaa, vapaampia pääomanliikkeitä ja parempaa kansainvälistä talouspolitiikan koordinointia.

Euroopan sisäinen yhdentymisprosessi sen sijaan on edennyt vakaasti ja tasaisesti vahvistuvana. Alun perin pääosin poliittiset tarkoitusperät ovat saaneet rinnalleen Euroopan kansainvälisen kilpailuaseman parantamisen ja ns. eurosklerosiksen torjumisen tarkoitusperät. Yhdentyminen on edennyt asteittain, hyvinä taloudellisina aikoina nopeammin, huonoina aikoina on pysähdytty ja jopa otettu askelia taaksepäin, mutta suunta on koko ajan ollut selvä. Poliittisen yksimielisyyden saavuttaminen kaikkien prosessiin osallistuneiden maiden kesken on vaatinut paljon työtä, poliittista pitkäjänteisyyttä ja sitoutuneisuutta sekä vahvaa poliittista johtajuutta.

Erityistä pontta Euroopan yhdentymisen syventämiselle antoivat 1970- ja 1980-lukujen talouskokemukset. Pääomanliikkeiden vapautuessa suvereenien kansallisvaltioiden itsenäinen talouspolitiikka sekä se, että rahapolitiikassa kasvu- ja työllisyystavoitteita sekoitettiin hintavakauden tavoitteeseen saivat aikaan taloudellisia häiriöitä ja huomattavia korkojen ja valuuttakurssien heilahteluja. Kaikki Euroopan maat ovat maailman mittakaavassa ja Yhdysvaltoihin verrattuina pieniä ja sellaisina ne altistuivat vahvasti spekulatiivisille hyökkäyksille. Yritysten toimintaympäristön epävarmuus ja rahoitusmarkkinoiden pirstoutuneisuus heikensivät eurooppalaisen tuotannon kilpailuedellytyksiä merkittävästi. Kansainvälistä kilpailukykyä söivät myös julkisen sektorin osuuden kasvu ja työvoimakustannusten kohoaminen erilaisten sosiaaliturvajärjestelmien kehittämisen myötä. Euroopan korkean työttömyyden ongelma on näinä vuosikymmeninä harjoitetun politiikan perintöä.

Nämä kokemukset lisäsivät yhteisön sisäisten kiinteiden valuuttakurssien kannatusta ratkaisevasti. Hintavakaus tunnustettiin rahapolitiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi ja rahapolitiikan itsenäisyys nähtiin välttämättömäksi keinoksi tämän vakauden saavuttamisessa. Alettiin myös oivaltaa, että finanssipolitiikan kurinalaisuus on välttämätöntä yksityisen sektorin kasvumahdollisuuksien tukemiseksi.

Jo kolme vuosikymmentä sitten nähtiin, että yhteismarkkinoiden syntymisen eli tavaroiden, palvelusten, pääoman ja työvoiman liikkumisvapauden jälkeen luonnollinen jatke on yhteinen raha ja yhteinen rahapolitiikka. Tämän valmisteleminen ja sen yksityiskohdista sopiminen on vaatinut valtavasti kärsivällisyyttä ja sitoutuneisuutta. Erityisesti yhteiseen rahapolitiikkaan valmistautuminen on siihen liittyneissä maissa merkinnyt taloudellista ja talouspoliittista sopeutumista sekä instituutioiden sopeuttamista.

Yhteisen rahapolitiikan aloittaminen viime vuoden alussa ja siirtyminen yhteiseen rahaan, jonka pelkkiä ilmentymiä eli denominaatioita kansalliset valuutat tällä hetkellä ovat, on ollut valtaisa asenteellinen, institutionaalinen ja taloudellinen askel. Sen kauaskantoista poliittista ja psykologista merkitystä voi varsinaisesti arvioida vasta useiden vuosien tai vuosikymmenien kuluttua.

Nyt runsas vuosi yhteisen rahapolitiikan aloittamisen jälkeen voidaan kuitenkin jo tehdä joitakin johtopäätöksiä.

Yksitoista EU-maata on luopunut kansallisesta päätöksentekovallastaan rahapolitiikassa euro-alueen tasoisen federalistisen päätöksenteon hyväksi. Yksi henkilö - yksi ääni -periaatteella tapahtuva päätöksenteko, johon kunkin maan keskuspankin pääjohtaja osallistuu kuuden Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsenen kanssa, keskittyy koko euroalueen hintavakauden turvaamiseen. Kansallisten keskuspankkien pääjohtajat eivät EKP:n neuvostossa edusta omaa maataan, vaan heidän tulee toimia koko euroalueen edut lähtökohtanaan.

Kansalliset poikkeamat koko alueen kehityksestä joudutaan hoitamaan kansallisella finanssipolitiikalla ja sopeuttamalla talouden eri osapuolten käyttäytyminen euroalueen asettamiin reunaehtoihin, tai sitten talouden kilpailukyvyn muutosten seurauksena tapahtuvalla reaalisella kasvu- ja työllisyyssopeutuksella. Vastapainoksi jäsenmaat ovat saaneet huomattavan hinta- ja korkovakauden sekä aiempaa alemman korkotason rahapolitiikan uskottavuuden ja tehokkuuden paranemisen seurauksena.

Poliittisesti ja päätöksentekojärjestelmän kannalta euron käyttöön ottaminen - toistaiseksi vain tilirahana ja laskentayksikkönä - on ollut merkittävä askel kohti syvempää yhdentymistä muillakin alueilla, kuten finanssipolitiikassa, ulkopolitiikassa ja turvallisuuspolitiikassa. Yhteisen rahapolitiikan päätöksenteossa noudatettava enemmistöperiaate voi olla esimerkkinä näillekin alueille.

Erityisen valtava askel yhteinen raha on ollut rahoitusmarkkinoiden ja yritystoiminnan kannalta. Euroalueelle on syntynyt likvidi ja tehokkaasti toimiva lyhyen rahan markkina, jonka puitteissa esim. suomalainen pankki voi reaaliajassa lainata rahaa portugalilaiselta pankilta tai sijoittaa rahaa italialaiseen pankkiin. Myös pääomamarkkinoilla eli joukkovelkakirja- ja osakemarkkinoilla euroalueen laajuisten syvien markkinoiden kehittyminen on lähtenyt voimakkaasti käyntiin. Valuuttakurssiriskin häviäminen on mahdollistanut lainanoton ja sijoittamisen yli rajojen. Varsinkin pienten maiden yrityksille tämä kehitys on edullinen; kasvuyritysten riskirahoitusmahdollisuudet ovat jo nyt laajentuneet olennaisesti.

Rahoitusmarkkinoiden arvopaperistuminen ja syveneminen on yhtäältä tehnyt mahdolliseksi suurtenkin yritysfuusioiden rahoittamisen, toisaalta se muuttaa ratkaisevasti yhdessä tietoteknisen kehityksen kanssa pankkien asemaa ja tehtäviä. Kurssiriskin häviäminen ja kilpailun koveneminen, sekä maiden sisällä ja lisääntyvästi myös maiden välillä tapahtuvat fuusiot muovaavat yritysrakenteita ja tehostavat toimintaa yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Yhteinen rahapolitiikka on käynnistänyt yrityssektorilla - jälleen yhdessä yhä nopeammin etenevän tietoteknisen kehityksen kanssa - itseään ruokkivan dynaamisen yhdentymisprosessin, jota ei enää kansallisilla tai ylikansallisilla päätöksilla voida estää - korkeintaan hidastaa lievästi. Elektroniset kaupankäyntijärjestelmät ovat tehneet ja tekevät mahdottomiksi alueelliset ja kansalliset rajoitukset ja säännöstelyt irrottaessaan toimijat ja toiminnan paikka- ja aikasidonnaisuuksista.

Yksittäisille kansalaisille yhteinen valuutta tulee konkreettiseksi vasta vuoden 2002 alusta, kun kansalliset valuutat häviävät kokonaan ja yhteiset euroalueella käytettävät setelit ja kolikot lasketaan liikkeeseen. Tämän voi odottaa merkittävästi vahvistavan sitä yleiseurooppalaisuutta, paneurooppalaisuutta, joka jo nyt on hyvää vauhtia syntymässä, etenkin suuressa osassa niitä EU-maita, jotka toimivat käytännöllisesti katsoen ilman mitään raja- ja tullimuodollisuuksia. Yhden ainoan rahayksikön käyttäminen lisää hintavertailujen mahdollisuuksia ja siten alentaa omalta osaltaan kilpailun kovenemisen seurauksena hintoja.

Euroopan yhdentymisen kantavana käyttövoimana on ollut vakuuttuneisuus siitä, että yksittäisten talouksien ja yksittäisten kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen onnistuu paremmin EU:n puitteissa yhteistyössä kuin yksinään ja riippumattomina toimivissa pienissä maissa. Tähän on liittynyt tosin myös ylimitoitettuja odotuksia siitä, että integroituminen sinänsä olisi keino Euroopan korkean työttömyyden voittamiseksi. Euroopan korkean työttömyyden syyt ovat kuitenkin rakenteellisia ja johtuvat työllistämiseen ja työn vastaanottamiseen liittyvistä esteistä. Näiden esteiden madaltaminen on aivan yhtä kiireellinen ja vaativa tehtävä niin unionin sisällä kuin sen ulkopuolellakin.

Korkea työttömyys aiheuttaa ymmärrettävästi paineita myös rahapolitiikkaa kohtaan. On tärkeätä painottaa, että rahapolitiikka tukee parhaiten työllisyyttä turvaamalla hintojen ja hintaodotusten vakauden. Niiltä jotka uskovat rahapolitiikalla voitavan hoitaa Euroopan korkeaa työttömyyttä, voidaan kysyä, miten he selittävät sen, että Yhdysvalloissa työttömyysaste on alle puolet euroalueen työttömyysasteesta, mutta rahapolitiikan ohjauskorko on ollut ja on liki kaksinkertainen euroalueen korkoon nähden samalla kun finanssipolitiikka on siellä kireää ja valuuttakurssi on vahvistunut.

Historia on mielenkiintoista, mutta pelkästään peruutuspeiliin katsominen on vaarallista. On tärkeätä katsoa eteenpäin ja valmistautua tulevaisuuden haasteisiin. Historiankaan analysoiminen ei kuitenkaan ole turhaa: Keynes piti taloustieteilijä Alfred Marshallin erityisenä taitona ja avuna sitä, että hän tutki nykyisyyttä menneisyyden valossa tulevaisuutta silmällä pitäen. Uskon, että tässä on myös nyt 50-vuotisjuhlaa viettävälle korkeakoululle tärkeä sanoma. Nykyhetkeä ei voi ymmärtää tuntematta historiaa ja tulevaisuuden rakentamisessa historian kokemukset ja opetukset ovat hyödyksi.

Totesin esitykseni alussa, etteivät kokemamme kansainvälisten riippuvuuksien ja markkinavoimien vallan lisääntyminen sen paremmin kuin tekninen kehityskään ole mitään uusia ilmiöitä. Haluan täsmentää tuota toteamustani korostamalla sitä, että nyt meneillään oleva kehitys on toki aiempaa monin verroin nopeampi ja merkittävämpi. Viimeaikainen nopea tekninen muutos on ratkaisevasti muuttanut maailman eri osien välisen riippuvuuden aikajännettä ja niin yksityisten ihmisten kuin yritystenkin toimintamalleja ja -mahdollisuuksia. Tämä kehitys nopeutuu jatkossa entisestäänkin ja tulemme näkemään, miten olemassaolevat yritysrakenteet muuttuvat teknologian myötä. Hyvinä esimerkkeinä tästä ovat pankkien tai matkatoimistojen palvelujen tarpeen väheneminen; yksittäiset ihmiset tulevat lisääntyvästi hoitamaan raha-asiansa tai matkatilauksensa suoraan yli rajojen Internetin välityksellä. - Luulen, että useimpien ihmisten mielikuvitus ei riitä tällä hetkellä likimainkaan näkemään niitä muutoksia, joihin jo hyvinkin pian tulemme sopeutumaan.

Tällaisessa maailmassa Euroopalla on integraationsa perusfilosofian pohjalta kaksi valtaisaa haastetta edessään. Sen on ensinnäkin pystyttävä laajentamaan yhteistyöalueitaan, syventämään yhdentymistään ja rakentamaan itselleen päätöksentekojärjestelmät, jotka mahdollistavat tehokkaan päätöksenteon ja sen, että Euroopan ääni kuuluu yhtenäisenä kansainvälisilla areenoilla. Euroopan maat kyllä toimivat kansainvälisinä maksumiehinä ja ovat runsaslukuisesti läsnä kansainvälisillä koordinointi- ja päätöksentekoareenoilla, mutta niitä ei kuulla, koska niillä ei ole yhteistä ääntä. Tämä ei ole Euroopan etujen mukaista.

Rahalla ei ole kotimaata ja tärkeä kansallinen identiteetti pohjautuu paljon enemmän kieleen ja kulttuuriin kuin talouteen tai politiikkaan.

Toinen eurooppalaisen yhdentymisen suurhaasteista on EU:n välttämätön laajeneminen mantereen rauhan ja tasapainon ylläpitämiseksi. Uusien ehdokasjäsenten lukumäärä ja niiden historia poikkeavat paljon aiemmista laajennuskierroksista, mikä tuo prosessiin väistämättä uudenlaisia haasteita. EU:n sisäinen syveneminen ja päätöksentekomenettelyjen tehostaminen ovat välttämättömiä ennakkoehtoja laajenemisen onnistumiselle.

Historia tarjoaa erään erityisen arvokkaan opetuksen: meneillään oleva eri kansoja yhdistävä valtava projekti on väistämättä hidas ja vaivalloinen. Se vaatii paljon energiaa ja kärsivällisyyttä ja siihen liittyy lukuisia epäilyksiä, erimielisyyksiä ja kriisejä. Integraation tavoitteet eli rauha, kilpailukyvyn kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sekä markkinavoimien ylivallan yhteishallinta yhä herkemmässä ja kriisialttiimmassa maailmassa ovat kuitenkin niin tärkeitä, että ponnistelua projektin eteenpäin viemiseksi tulee lisätä. Pidemmän ajan visiona on hyvä nähdä eurooppalainen yhdentyminen askeleena maailmanlaajuisen yhteistyön parantamiseen ja koko maailman rauhallisen ja tasapainoisen kehityksen turvaamiseen.

Haluan uskoa, että Euroopassa löytyy edelleen samanlaista poliittista yhteisymmärrystä ja sitoutuneisuutta yhteistyöhön ja integraatioon kuin viimeisen runsaan viidenkymmenen vuoden aikana. Tarvitsemme sitä pitkäjänteisyyttä ja poliittista johtajuutta, jonka avulla sodan runtelemasta ja kansallisten ristiriitojen repimästä Euroopasta on syntynyt sen suurinta osaa jo nyt hyödyttävä rauhan ja vakaan talouskehityksen unioni.

Speaking engagements

Yhteyshenkilöt